Tassukas

LYHYESTI


Nimi: Symbolic Queen
Kutsumanimi: Doris
Syntynyt: 1.2.2011
Sukupuoli: narttu
Rotu: lyhytkarvainen mäyräkoira
Väri: musta ruskein merkein
i. O' Donovan Rosso 
e. Thilia Thalian Kanisha 









PIDEMMIN
Doori, Dorre, Tobias, Tuutti, Dobby... Rakkaalla lapsella on monta lempinimeä. Doris tassutteli elämäämme vuonna 2011 pienoisten mutkien kautta. Ei ollut lainkaan selvää, että juuri tuo musta ruttukasa lähtisi mukaamme ja liittyisi perheeseemme. 

Vuoden alussa olimme päättäneet, että perheeseen tulisi vihdoin ja viimein rotikkanarttu. Koirakuume oli kova ja sähköpostit sinkoilivat sinne tänne, kun koitettiin löytää sopivaa kasvattajaa. Ei tärpännyt. Pentusuunnitelmia oli aikaisintaan vuodelle 2014. Suretti ja ahdisti. Emme saisi rotikkalasta hetkeen.

Koirasuunnitelmat päätettiin laittaa jäihin. Silti kävin viikottain kurkkimassa Apulan sivuilla, ihan vain itseäni kiusatakseni. Myynnissä oli kymmenittäin koiria. Jokainen oli suloinen ja ehdottomasti ansainnut hyvän, pysyvän kodin. Silti mikään ei sytyttänyt. Mikään koirista ei ollut meidän näköisemme. 

Sitten eräänä maaliskuun päivänä tapahtui jotain kummallista. Selailin tavalliseen tapaan myyntikoirien ilmoituksia ja yhtäkkiä edessäni oli kuva tulevasta koirastamme. Tiesin sen heti. Sillä oli ajatusryppyjä otsalla ja unihiekkaa silmissä. Se ei ollut rotikka, mutta rotikan värinen kuitenkin. Sillä ei ollut leveää karhumaista naamaa, mutta silti se oli eniten meidän näköisemme koira koko maailmassa. 

Kun sitten koitti päivä, jolloin haimme koiralapsen kotiin, nousi myrsky. Lunta tuli taivaan täydeltä, puita kaatuili ja ihmisiä kehotettiin pysymään sisätiloissa. Äiti soitti ja sanoi, että meidänkin kannattaisi siirtää koiranhaku seuraavaan päivään. Mutta emme siirtäneet. Emme, vaikka koko maailma tuntui olevan reissuamme vastaan. Pankkiautomaatit eivät toimineet, pankkeihin oli kilometrien jonot ja autommekin juuttui kinoksiin. Silti tiesin, että teimme oikein. Että näin juuri oli tarkoitettu. Yhtäkkiä ei ollut väliä, vaikka koko maailma ympärillämme olisi lakannut olemasta. Meille oli tulossa koira, meidän oma Doriksemme, joka tulisi olemaan meille paljon enemmän, kuin yksikään muu koira olisi voinut koskaan olla.

Ja kun vihdoin pääsimme kasvattajan luo, ei riemulla ollut rajoja. Siinä se nyt oli, oma musta koiralapsemme, jonka saisimme vihdoin viedä kotiin. Ensimmäisellä kerralla muut pennut talloivat sitä jalkoihinsa, mutta nyt kaikki oli toisin. Viikossa se oli kasvanut ja voimistunut, saanut selvästi lisää tahtoa ja voimaa. Se tuli meidän luoksemme. Ihan kuin se olisi tiennyt, että me olimme ne ihmiset. Sen ikiomat ihmiset. 

Kannoin Doriksen autoon. Sille oli varattu mukaan oma peitoilla ja tyynyillä vuorattu peti, mutta alusta alkaen oli selvää, että se viettäisi kotimatkan sylissäni. Muistan höpötelleeni sille niitä näitä ja vain ihmetelleeni, miten onnellinen ihminen voi olla. Hölmistynyt pentu ei osannut muuta, kuin kiljua Valtterin korvaan. Jo silloin perheeseemme muodostui akkavalta, jonka alla Valtterin oli ja on edelleenkin taivuttava. 

Rakastin tuota pientä olentoa ensi hetkestä niin paljon ja rakastan edelleen. 

Doris otti minut heti omaksi ihmisekseen, vaikka rakastaa toki Valtteriakin. Niillä on keskenään ihan omat juttunsa, joita en ymmärrä ja joita minun ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Totuus on, etten osaa leikkiä Doriksen kanssa. En niin kuin Valtteri. 

Nuoresta iästään huolimatta Doris on ollut mukana niin monessa asiassa. Se on auttanut ja lohduttanut. Ollut aina läsnä. Ymmärtänyt. Sillä on suuri sydän, josta riittää rakkautta kaikille. Se on johdatellut vauvanaskelin arkoja ihmisiä koirien maailmaan, toiminut tukikoirana epävarmoille lajitovereilleen ja istunut hiljaa siliteltävänä, kun ei ole ollut sanoja.

Tiedän kuulostavani hullulta, mutta minusta on aina tuntunut siltä, kuin Doris olisi ollut täällä ennenkin. Sen silmissä on aina ollut jotain äärettömän tuttua. Niihin silmiin kiinnitin ilmoituksessakin ensimmäisenä huomiota. Ne olivat erilaiset kuin muiden koirien silmät. Niissä oli jotain niin tuttua ja turvallista. Niiden silmien katsominen sattui ja sai monia muistoja nousemaan pintaan. Silti en voinut lakata tuijottamasta.