torstai 27. kesäkuuta 2013

Vihdoinkin hyviä uutisia!

Jonkun onnellisen päivitys Facebookissa: 

VIHDOINKIN hyviä uutisia! Pennulla ei ollut raivotautia (viimeiset ja samalla lopulliset tulokset tuli tänään Eviralta), joten meidän hoidot loppui kans, jeeee <3


Isoäidin mielenterveyden takia äiti lupasi olla katselematta/pelastamatta koiruuksia kuukauteen - pidempää aikaa äiti ei uskaltanut luvata ;)

Saariseikkailu, osa 3

Ja loput saarikuvat.. :D















keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Uutta tietoa

Huhheijaa! En tiedä, mitä muuta enää sanoa. Puhelin on soinut aamusta iltaan useampana päivänä, kun milloin kukakin kertoo jotain uutta tähän tapaukseen liittyen tai vastaavasti haluaa tietää uusimmista juonenkäänteistä. Milloin kyse on itse hoidoista, milloin hoitopaikasta, milloin taas soitetaan jotain lisätietoa.

Myös pari asiaa on saatu selvennettyä, eli siis: Tässä on nyt ollut hieman hässäkkää ja väärinkäsityksiä kaikin puolin, osaksi "kielimuurien" takia. Ilmeisesti "ensitestit" olisivatkin näyttäneet negatiivisilta rabieksen suhteen, mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi, jonka takia hoidot aloitettiin joka tapauksessa. Lopulliset tulokset tulevat kahden kolmen viikon päästä! Ilmeisesti jotain on kuitenkin löytynyt, sillä haluavat tehdä vielä jotain ylimääräisiäkin tutkimuksia? Ymmärsimme siis silloin viime viikon torstaina, että jo ensitesteissä olisi todettu mahdollinen rabies (eli näyte olisi ollut positiivinen). Ilmeisesti kuitenkin "ei tarpeeksi negatiivinen" -näyte riitti hoidon aloitukseen.

Hoidot kuitenkin viedään loppuun asti (5 kertaa, joista kaksi jo takana), sillä mikäli rabies parin kolmen viikon päästä todetaan, olisi hoitojen aloitusajankohta liian myöhäinen. 

Toivon, että saamme Eviralta lopulliset tulokset ihan paperisena versiona, jolloin voin mahdollisesti jakaa ne täällä teidän kanssanne - ja toivottavasti vihdoin itsekin saada tiedon siitä, missä oikein mennään. Tällä hetkellä kun juttuun on sekaantunut niin monia ihmisiä (lääkärit, Eviran porukka, eläinlääkäri, pureman saaneet jne.) ja tiedonkulku on välillä hieman hankalaa ja.. noh, jokainen kuulee mitä haluaa kuulla :)

Pahoittelen tätä sotkua, mutta ihan yhtä pihalla ollaan oltu täälläkin.. Nyt vain toivotaan, että ne lopullisten testien tulokset olisivat tarpeeksi negatiivisia.

Saariseikkailu, osa 2

Doriksen mielestä blogissa voitaisiin hiljalleen palata siihen tärkeimpään ja oleellisimpaan, eli neitiin itseensä. Viis äidin raivotautihoidoista johtuvasta väsymyksestä ja huonovointisuudesta! 

Luvassa on siis vauhdikkaita ja vähemmän vauhdikkaita kuvia saarireissusta, joka sattuneesta syystä loppui hieman lyhyeen. Reilussa vuorokaudessa mäyräneiti ehti kuitenkin vallata saaren kuninkuuden itselleen (ainakin ajatuksen tasolla), ahdistella lokkeja ja joutsenia, pyöriskellä kaikessa epämääräisessä, ryövätä Elviksen pedin (ja pakottaa tämän nukkumaan kovalla lattialla) ja olla vaan niin jäärä mäyräkoira ;) 

"Mitä sä Elvis teet?"

























tiistai 25. kesäkuuta 2013

Pientä pohdintaa..

Doris (ja iskä) ovat jo pidemmän aikaa pohdiskelleet äidin mielenterveyttä. Edellisenkään koiranpelastusoperaation seurauksista ei ole vielä selvitty, mutta siellä äiskä jo istuu tietokoneella ja tutkiskelee Kodinvaihtajat Ry:n sivuja. Olisihan se hirveän mukavaa, jos voisi a) antaa eläimelle kodin tai b) ryhtyä eläimen kotihoitajaksi.

Doris on asiasta hieman eri mieltä. Neiti ei ole kovin innokas jakamaan kotiaan (eikä varsinkaan takapihaansa) muiden karvakkaiden kanssa. Miten kävisi herkkujen? Pitäisikö nekin jakaa? Entä kestäisikö äiti sen, kun koira sitten muuttaisi uuteen, pysyvään kotiinsa? Iskä taas pelkää, että vastusteluista huolimatta koti alkaisi hiljalleen muistuttaa koiratarhaa.. 

Äiti itsekään ei ole vielä ihan varma ideansa järkevyydestä. Toki olisi mahtavaa tarjota koiruudelle sijaiskoti, mutta ihan oikeasti. Osaisiko näinkin pahasti takertuva tyyppi päästää irti? Entä jos se menisi huonoon kotiin? Pystyisikö äiti koskaan antamaan sitä itselleen anteeksi? 

Mitä mieltä te olette Kodinvaihtajista? Innostuiko kukaan mukaan toimintaan?

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Vaihteeksi jotain iloisempaa!

Onneksi kameran kätköistä löytyy vielä julkaisemattomiakin kuvia! Alla koirapuistotunnelmia parin viikon takaa.















lauantai 22. kesäkuuta 2013

Tiedoksi epäilijöille

Niin Facessa on jo kerrtottu ettei tämä tarina ihan näine mene että rabises voisi olla jo tiedossa eli paskapuhetta. oisko kirjoittajalla oma kenneli?

Vastaan nyt näin yleisesti, jotta huhupuheilta saadaan (toivottavasti) katkottua siivet jo heti alkuunsa:

Koira lopetettiin tiistaina. Koska lopetus tapahtui niin myöhään, koiran lähetys eteenpäin Eviralle siirtyi seuraavaan aamuun. Keskiviikkona koiran ruumis siis lähetettiin kiireellisenä Eviralle, josta luvattiin vastaus ennen juhannusta. 

Torstaiaamuna eläinlääkäri soitti ja kertoi, että koira oli tutkittu osittain. Silloin vielä näytti siltä, että koira olisi terve. Sanottiin, että 99% varmuudella koiralla ei ole rabiesta. Tässä vaiheessa huokaisimme kaikki helpotuksesta. Mutta iltapäivällä (edelleen torstaina) eläinlääkäri soitti, että jotkin "lopputestit" (?) olivat kuitenkin osoittaneet, että koiralla mahdollisesti olisikin rabies. Ihmisten rabieshoidot päätettiin aloittaa jo ihan vain varmuuden vuoksikin. 

Eläinlääkäri ja lääkäri molemmat olivat yhteydessä kaikkiin pureman saaneisiin ja hoidot aloitettiin välittömästi TYKS:ssä. 

En ole mikään raivotautiasiantuntija, emmekä me ole missään vaiheessa nähneet tuloksia. Kerron siis täällä sen, mitä eläinlääkäri ja lääkäri ovat meille puhelimitse kertoneet. Eikä meillä ainakaan ole syytä epäillä heidän kertomuksiaan.

Miksi valehtelisin asiasta? Ja ei, minulla ei todellakaan ole omaa kenneliä.





EDIT (26.6.2013): Tässä on nyt ollut hieman hässäkkää ja väärinkäsityksiä kaikin puolin, osaksi "kielimuurien" takia. Ilmeisesti "ensitestit" olisivat näyttäneet negatiivisilta rabieksen suhteen, mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi, jonka takia hoidot aloitettiin joka tapauksessa. Lopulliset tulokset tulevat kahden kolmen viikon päästä! Ilmeisesti jotain on kuitenkin löytynyt, sillä jatkavat tutkimuksia.

torstai 20. kesäkuuta 2013

Jatkoa seuraa...

Eläinlääkäri soitti. Koiralla on todettu raivotauti. Kaksijalkaisten hoidot aloitettiin välittömästi TYKS:ssä.

Kun kaikki kääntyi päälaelleen...

(Tapahtunut 18.-19.6.2013. Toivon, että jaksatte lukea pitkän tekstin. Jakakaa tätä eteenpäin! Ei anneta tapauksen unohtua: näin ei saa käydä enää yhdellekään viattomalle eläimelle - tai ostajalle.)

18.6.2013 selasimme ystäväni kanssa netistä myyntikoiria. Huomasimme ilmoituksen parin kuukauden ikäisestä saksanpaimenkoiraneidistä. Jokin ilmoituksessa vain kolahti. Ystäväni soitti, ja he juttelivat myyjän kanssa pitkään. Myyjä kyseli, millaiseen paikkaan pentu pääsisi ja ystäväni kertoi niin hyvin kuin osasi englanniksi vain kertoa. Myyjä vaikutti innostuneelta, mutta sanoi, että oli muitakin kiinnostuneita. Toinen perhe olisi tulossa katsomaan pentua kuuden aikaan illalla. Kello oli silloin vasta vähän vaille kaksitoista päivällä, ja ystäväni sanoi, että lähtisimme heti tulemaan ja olisimme paikalla vajaan tunnin päästä.

Saavuimme myyjän luo. Puutalo, oma piha ja puutarha. Lasten leluja siellä täällä, hieman pitkäksi venähtänyt nurmikko. Takapihalta luoksemme saapui mies kummastunut ilme kasvoillaan. Ei kuulemma tiennyt, että olimme tulossa. Emme muka olleet sopineet tapaamista. Suostui kuitenkin näyttämään koiran meille.

Siellä se oli. Takapihalla auringonpaahteessa. Ilman vettä. Pitkän narun jatkona. Mies nappasi koiran mukaansa ja pyysi meitä sisälle. Siellä pentu sai ruokaa. Makkaraa ja muroja lautaselle. Vettä ei näkynyt vieläkään. Kun pentu oli syönyt, siirryimme kaikki olohuoneeseen. 

Ruuasta piristynyt pentu hyppi ja loikki sinne tänne, esitteli meille muutamia lelujaan ja haukkasi ohimennen kädestä - niin kuin pentukoirat tekevät terävillä naskaleillaan. Ystäväni sai verta vuotavia haavoja, mutta se ei haitannut. Pentu oli suloinen. Hieman reppana pitkine honteloine koipineen ja suurine kysyvine silmineen. 

Miehen mielestä pentu riehui liikaa. Se sidottiin lyhyellä narulla seinään kiinni. Ei vettä edelleenkään tarjolla. Mies selitti, että koira oli liian villi, ja että sitä pitäisi komentaa ihan kunnolla. Se pitäisi jättää rauhoittumaan. Loimme ystäväni kanssa tietäviä katseita. Ei tarvittu sanoja. Pentu oli saatava pois täältä - hinnalla millä hyvänsä.

Pyysimme saada nähdä koiran rokotustodistuksen. Saimme käteemme passin, josta selvisi, että koira oli tuontikoira. Passiin merkattu syntymäaika ei ollut se, minkä mies oli meille sanonut. Tarina alkoi rakoilla. Koira oli vasta parin kuukauden ikäinen. Silti se oli kuulemma ollut perheellä jo useamman viikon. Tässä ajassa perhe oli kyllästynyt koiran vilkkauteen ja jatkuvaan pureskeluun. Rokotukset näyttivät epämääräisiltä, tai oikeastaan tarkemmin sanottuna, niitä ei ollut. Kukaan muu ei ollut soittanut koirasta, vaikka mies oli puhunut muistakin kiinnostuneista ihmisistä.

Sitten alettiin keskustella hinnasta. Myyjä ei aikonut laskea sitä. Ystäväni sanoi maksavansa koirasta nyt puolet ja loput kuukauden kuluttua. Tekisimme kaupasta kunnon sopimukset. Mies suostui. Sanoi vielä, että olisi voinut pudottaa hintaa, mutta vaimo ei antaisi siihen lupaa. 

Näillä puheilla lähdimme nostamaan rahaa. Matkalla kävimme ostamassa koiralle vettä ja ruokaa ja soitimme eläinlääkärille. Toisimme sinne koiranpennun, jonka rokotuksissa oli jotain hämärää. Emme saaneet varsinaista aikaa, mutta eläinlääkäri lupasi tarkistaa passin jossain välissä. Siinä vaiheessa murehdin vielä koiran likaisia korvia ja surullisia silmiä.

Palasimme talolle. Koira oli edelleen sidottuna seinään. Hihna oli kiertynyt sen etutassujen ympärille niin, ettei se päässyt ylös. Mies halusi ottaa kuvia koirasta ja pienestä lapsestaan. Sanoi, että nyt oli hyvä hetki, kun koira ei päässyt hyppimään. Kuvat otettiin, mutta hihnaa ei irrotettu etutassuista. Sanoimme haluavamme koiran syliimme. 

Kauppakirjaa alettiin väsäämään. Vaimo oli ilmestynyt jostain paikalle. Kysyimme hinnasta, suostuisiko hän jonkinlaiseen alennukseen. Ei kuulemma, sillä mies oli sen ajat sitten päättänyt. Nainen tarjosi meille kynää ja paperia, voisimme kirjoittaa siihen tärkeimmät asiat kauppaa koskien. Vaadimme saada tehdä sopimuksen tietokoneella. Ajokortit kaivettiin esiin. Nainen ei muistanut, miten miehen nimi kirjoitetaan. 

Emme tienneet silloin, että se printattu paperinpalanen tilinumeroineen, päivämäärineen ja henkilötietoineen koituisi myöhemmin pelastukseksemme. Epäilyksistämme huolimatta se tuntui vielä silloin liioitellulta ja dramaattiselta. Kun paperit sitten oli allekirjoitettu, nainen kysyi, millaiseen kotiin koira pääsisi.

Koira kainalossamme kiipesimme autoon. Perhe ei hyvästellyt sitä mitenkään, ei toivottanut hyvää jatkoa. "Jumalan siunasta", olivat miehen viimeiset sanat.

Ennen eläinlääkärille menoa pissatimme ja juotimme pennun. Se joi, joi, joi aina vaan. Se nuoli vielä viimeiset pisaratkin. Sen jälkeen astelimme alakertaan eläinlääkärin luo. 

Odotustilassa pentu oli rauhaton. Se haukahteli, vinkui ja kiskoi joka paikkaan. Ulko-ovi aukesi ja viereemme istahti mies, jolla oli kissa kantokopassaan. Parantumaton sairaus, viimeinen matka. Niin mies kertoi. Siinä vaiheessa ajattelin, miten hullua elämä onkaan. Siinä, vierekkäin eläinlääkärin odotustilassa, kaksi nelijalkaista: toisen matka loppusuoralla, toisen vasta aluillaan. 

Voi miten väärässä olinkaan. Tässä vaiheessa emme vielä tienneet, että aivan kohta, seuraavan tunnin sisällä, kissa ja koira molemmat matkaisivat pois luotamme. Peräkanaa, kissa kivuttomasti ja arvokkaasti astellen, koiranpentu perässä honteloine koipineen ja suurine tassuineen hoippuen. 

Eläinlääkäri tuli vilkaisemaan passia. Nainen selasi sitä edestakaisin. Sivut olivat liian valkoisia. Liian tyhjiä. Hän pyysi meitä täyttämään esitietolomakkeen. Tässä saattaisi nyt kestää.

Kissa omistajineen pyydettiin sisään. Kurkkua kuristi.

Hetken päästä mies tuli takaisin. Kantokopasta pilkotti musta muovipussi. Kyyneleet virtasivat kaikkien poskilla. Toivotimme miehelle jaksamista ja voimia, hän taas meille onnea uuden perheenjäsenen kanssa. Ja sitä onnea olisimme todellakin tarvinneet. Puoli tuntia myöhemmin mekin nimittäin olisimme samassa tilanteessa, silmät itkusta turvonneina. Me vain emme saisi pienen koiran ruumista mukaamme. Me emme koskaan pääsisi hautaamaan sitä tai sanomaan edes kunnolla hyvästejä. Emme kertomaan, miten pahoillamme kaikesta olimme ja miten olisimme tehneet mitä tahansa muuta sen eteen, jos se vain olisi ollut mahdollista.

Miten lyhyessä ajassa eläimeen voikaan kiintyä. 

Meidät kutsuttiin sisään huoneeseen. Koiralla ei ollut rokotuksia. Ei ainuttakaan. Passissa olevat tarrat olivat peräisin punkkilääkkeestä. Entäs rabies-rokote, yritimme vielä. Epätoivo kuulsi läpi kummankin äänestä. Eläinlääkäri pyöritteli päätään. Silloin me molemmat tiesimme. Ei olisi vaihtoehtoja.

Rintaan sattui. Oli vaikea hengittää. Ja kaiken tämän kaaoksen keskellä nukkui pieni pehmeäturkkinen koiralapsi. Ensimmäistä kertaa koko päivänä se nukkui rauhallisesti ja luottavaisesti. Voi kumpa se saisi lähteä siitä, jatkaa vain uniaan. Kumpa sitä ei tarvitsisi enää herättää.

Eläinsuojeluvalvoja saapui. Kertoi faktoja, vastasi ymmärtäväisesti kysymyksiimme. Vierailimme Eviran sivuilla ja selvitimme asioita. Esiin nousi pelko mahdollisesta raivotautitartunnasta, sehän oli purrut naskaleillaan reikiä käsiimme. Olo oli turta. Nappasin sanoja sieltä täältä. Väärennetty passi. Liian nuori koira. Pentutehtailu. Ruumiin lähettäminen Eviralle tutkittavaksi. 

Kasa ruskeita pahvilaatikoita tuotiin huoneeseen. Mahtuisi varmasti tuohon pienimpään. 

Tuli aika saattaa pentu ikiuneen. Kaikki kävi niin äkkiä. Olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääntä ei tullut. Olisin halunnut vielä haudata kasvoni pennun pehmoiseen turkkiin ja kertoa sille, että nyt se pääsee parempaan paikkaan. Paikkaan, jossa sitä odottaa moni muu rakas koiruutemme. Ne kyllä pitäisivät pienestä huolen. Se ajatus auttoi edes vähän.

Itseään on niin helppo syyttää. Olisi pitänyt vierailla Eviran sivuilla ennen ostopäätöstä. Olisi pitänyt ymmärtää jotain siitä romaniankielisestä passista. Olisi pitänyt soittaa eläinsuojeluun heti, vaikka lopputulos olisi siltikin ollut sama.. 

Mutta silti.. Olisimmeko tehneet mitään toisin? Vaikka olimme tajunneet, että myyjissä ja koko jutussa oli jotain hämärää, emme silti halunneet jättää pentua sinne enää hetkeksikään. Vaikka epäilimme rokotuksia, otimme koiran silti mukaamme. Kuiskimme kauniita sanoja sen suuriin korviin ja lupasimme sille paremman elämän. Sen lupauksen me todella pidimme - tosin täysin eri tavalla, kuin mitä olimme ystäväni kanssa alunperin ajatelleet. Ei tullut koirapuistoreissuja, ei uimista meressä, ei koiraystäviä. Tuli vain ikiuni ja jäähyväiset. Ja pieni toivo sydämiin siitä, että se löytäisi rakkaat enkelikoiramme ja kertoisi niille terveisiä. 

Kiitos eläinlääkäreille, eläinsuojelulle ja poliiseille. Kiitos, että otitte tapauksemme omaksenne. Kuuntelitte, selititte ja ymmärsitte. Kiukkumme, vihamme ja suuren surumme. Kiitos.  


Lepää rauhassa, Sherie. 


(Koko tapauksen ajan saimme apua poliisilta ja eläinsuojelulta. Heidän neuvojensa ja kauppakirjamme ansiosta ystäväni sai rahansa takaisin - myös lopetusrahan. Sen suhteen ei ollut mitään epäselvyyksiä, ja asia on osaltamme loppuun käsitelty. Tärkeää kuitenkin oli, että kaikesta huolimatta veimme asian loppuun saakka: olimme heti yhteydessä viranomaisiin jne.

Kaiken jälkeen kysyimme myyjältä, miten koira oli tullut Suomeen. Autokyydillä kuulemma, monen maan kautta. Yhdelläkään rajalla ketään ei ollut kiinnostanut. Lisäksi he olivat muka soittaneet Suomen Tulliin, josta heidän mukaansa oli sanottu, ettei koira tarvitsisi rokotteita ja että kaikki olisi hyvin. Uskokoon ken haluaa.)

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Pikapäivitys

Ihana kesä, ihana kiire ja ihana pänkkäpää mäyrälapsi! 

On taas se aika vuodesta, kun äiti ja iskä ovat saaneet painaa töitä niska limassa ansaitakseen diivalle ruokarahaa. Ja itse diiva taas on ottanut tilanteesta ilon irti ja lomaillut milloinkin kenenkin hemmoteltavana. 

Kuumat päivät ovat myöskin olleet omiaan ylimääräiseen draamailuun: Doris saa aina auringonpistoksen/lämpöhalvauksen juuri silloin, kun lenkki uhkaa venyä turhan pitkäksi (yli 100 metriä siis). Jalat eivät vain yksinkertaisesti enää kanna ja "loogisinta" (ja tietysti dramaattisinta) on kaatua mielenosoituksellisesti aina suorin jaloin johonkin heinikkoon. Tällaisen kohtauksen yllättäessä syli on ainoa oikea paikka. Silloin lenkitkin voivat olla vauhdikkaampia ja pidempiä - kyllä Doris jaksaa! 

Toinen lempparipaikka sylin lisäksi on ollut pelto. Tavallinen, ylipitkällä ruoholla varustettu pelto - ja mitä mutaisempi, sen parempi. Siellä neiti tonkisi myyriä (, punkkeja ja ties mitä loisia itseensä) vaikka maailman loppuun! Ei ole mitään mukavampaa, kuin (äidin mielestä) järjetön kaivelu ja kaikessa epämääräisessä pyöriskely. 

Nyt alkoi kuitenkin äidin kesäloma ja maalaismaisemille (ja niille pahuksen pelloille) sai heittää hyvästit ainakin hetkeksi! Juuri nyt äiti koittaa miettiä, mitä kolmen päivän mökkireissulle tarvitaan mukaan. Suuntana on siis seuraavaksi (jälleen) saari, kera ihmisystävän ja koirakolmikon! Kuvaoksennusta luvassa.. ;)


Miten teidän muiden kesä on lähtenyt käyntiin? Entä oletteko löytäneet koiristanne punkkeja? Ja osaatteko suositella nyt mitään hyvää punkintorjunta-ainetta koiralle, kun tuo Expot tuntuu olevan niin vaarallinen.. :/