Jossain vaiheessa malli Perässä vedettävä mäyräkoira oli muodissa. Vielä kesällä se nauratti. Tai jos ei naurattanut, niin äiti saattoi ainakin ottaa kymmenkiloisen mäyräkoiran kiskonnan urheilun kannalta. Mutta enää ei ole kellään hauskaa, ei koiralla, äitillä tai iskällä.
Jos aurinkoinen päiväkin tuottaa jättimäisiä ongelmia saada maastonakki liikkeelle, niin sadepäivät ovat lähes mahdottomia. Doris laittaa jarrut päälle jo heti kynnyksellä, eikä suostu liikkumaan eteenpäin. Oikeasti, neitiä saa työntää/puskea/vetää/kiskoa tai vaihtoehtoisesti taluttaja saa liikuttaa neidin jokaista jalkaa. Siinä on ulkoiluttajalla tapahtunut hermojen menetys ja (tuskan)hiki kastellut vaatteet jo läpimäriksi ennen ulkoroskiksia. Paremmalla säällä Doris kinnaa vastaan vain painonsa verran ja tietysti niin kaukana taluttajasta kuin talutin vain antaa myöden. Koirapuistoon toki juostaan töppöjalat viuhuen, mutta muuten liikkuminen (siellä puistonkaan puolella) on käytännössä olematonta.
Missä oi missä on iloinen lenkkikaveri, joka häntä heiluen viipottaa taluttajansa edellä? Äiti epäilee, mahtuuko sellaisia pukinkonttiin tänä(kään) vuonna...
Kysymys kuuluukin, että mistä ihmeestä mäyrälle sitten saisi sitä liikkumisintoa?
Niin ja luonnollisesti toinen epätoivon aiheuttaja on valeraskaus. Siispä täällä onkin äitiä ja iskää viihdyttämässä pieni musta mulkoilija, joka ei innostu mistään, vihaa kaikkea ja ahdistuu ihan arkipäivän jutuistakin.
Tällä hetkellä äidistä tuntuu erityisen hienolta omistaa mäyräkoira!