Lukijat toivoivat matkakertomusta ja kovasti äiti aikoikin sellaisen toteuttaa - runsain kuvin ja sanoin tietenkin. Mutta jotenkin se ei vain ollutkaan niin yksinkertaista.
Pohjoisen isoisovanhemmat ovat kovin vanhoja ja huonossa kunnossa. Mutta pikkukoira ymmärsi. Kertaakaan viikonlopun aikana se ei loikannut vanhoja jalkoja vasten. Kertaakaan se ei jäänyt maahan makaamaan, koska ymmärsi, etteivät toiset jaksa kumartua sitä silittämään. Se venytti ja venytti kaulansa mahdollisimman pitkäksi, jotta väsyneet kädet pääsisivät mahdollisimman vähällä. Iltapäiväunien ajaksi Doris käpertyi lattialle viereen valvomaan ja öisin se kävi tasaisin väliajoin kurkkaamassa, että kaikki on hyvin.
Ja mitä riemua Doris toikaan vanhan parin elämään. Ei tarvinnut yrittää muistella sanoja tai muodostaa hankalia lauseita. Ei tarvinnut liikkua, sai vain olla. Ja hetken elämä oli äärettömän helppoa.
Äiti jaksaa aina ihmetellä sitä, millainen vaikutus eläimillä on ihmisiin. Miten terapeuttisia ne ovat. Miten niiden pelkkä läsnäolo voi auttaa ja vaikuttaa positiivisesti. Miten ne ovat niin paljon, yrittämättä kuitenkaan mitään. Ja ennen kaikkea, miten paljon iloa ne tuottavat ympärilleen.
Kiitos Doris - ihan vain siitä, että olet olemassa.
