Juoksujen ja kurakelien suututtama

Doris on ollut (hieman) kärttyinen ja hankala neiti siitä asti, kun juoksut alkoivat. Mikään ei oikeastaan käy, kaikki on koko ajan huonosti ja entistä lujemmin pidetään kiinni omista mielipiteistä. Doris ei siis kävele lenkeillä, jos se on niin päättänyt. Se ei ota askeltakaan itse, vaikka äiti kiskoisin sitä koko Turun ympäri. Jos Doris tahtoo lähteä kotoa vasempaan, niin vasemmalle sen on myös päästävä, mikäli äidin mielii tehdä jotain muutakin kuin kiskoa hiki otsalla hihnan toisessa päässä vastaan kinnaavaa mäyräkoiraa perässään.

Doris on myös erityisen vaativa - jos mahdollista, normaaliakin vaativampi. Kun se kerran päivässä suostuu omasta aloitteestaan nousemaan pedistään, se haluaa huomiota. Heti. Paljon. Kaikilta. Jos se ei saa, alkaa piippaus ja ulina. Huuto suorastaan. Mutta äiti ja iskä on päättäneet pysyä lujina. Joku kuri diivallakin on oltava, niin paljon kuin se sitä vastustaakin.

Äsken Doris näki unta. Pedistä kuului hiljalleen kovenevaa ulinaa ja hännän piiskausta muovikoppaa vasten. Meno yltyi niin rajuksi, että neiti kopautti kerran häntänsä aikamoisella pamauksella kopan reunaan. Ääntä (ja kipua) säikähtänyt mäyrälapsi teki suuuuren loikan matolle. Ja loi tietysti syyttävän (jopa murhaavan) katseen äitiin. Niinpä niin.