Huhhuh, maanpinnalle ovat hiljalleen laskeutuneet niin ylpeät vanhemmat kuin kehuissa paistatellut mäyräkoiralapsikin. Äiti on niiiin ylpeä, että uskalsi viedä pikku mussukkansa "ison pahan tuomarisedän" arvosteltavaksi, ja Doris tuntee lähinnä sääliä ja myötätuntoa hysteeristä emäntäänsä kohtaan: "Kyllä mä voin äiskä tässä vähän ravata ja seistä, jos sä haluat. Rauhotu nyt!".
Doriksen ensimmäisissä (ja luultavasti viimeisissä..) näyttelyissä oli äidin lisäksi mukana myös tausta- ja tukijoukkoja. Isoisä heräsi varta vasten aamulla kukonlaulun aikaan, jotta ehtisi mukaan äidin tueksi ja Doriksen riemuksi näyttelypaikalle. Iskä taas hoiti ritarillisesti kuvailun, vaikka äiti olikin kaikessa siinä kiireessä ja paniikissa unohtanut vaihtaa kameraan pidemmän putken... Isoäiti taas kävi perjantaina ostamassa Dodolle ihka oikean näyttelyhihnan - KIITOS! :) Ja kotona hengessä mukana olivat monet rakkaat kaksijalkaiset.
Näyttelypaikalla äiti taas joutui kyselemään ihan tyhmiä juttuja koko ajan kaikilta: "Milloin me mennään kehään?", "Milloin me saadaan lähteä kehästä?" ja ehkä parhaimpana "Siis saadaanko me jatkaa, vaikka meille näytettiinkin punaista lappua? Eikö se tarkoitakaan hylättyä?" :D Kiitokset siis kilpakumppaneille ja tuomarille hyvistä hermoista ja pokerinaamasta ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti