Tällä kertaa kirjoittajan roolissa toimin minä, Karo,
Doriksen kummitätinäkin tunnettu "kanahaukka" ;)
Mamman pienen, suloisen
pyynnön jälkeen päätin kirjoittaa teille lukijoille päivästä Doriksen
kanssa. Uskon, ettei minun ja mamman näkemykset makkarajalasta paljoa poikkea keskenään ;) Dorishan on.. persoona!
Kesken unien herätetty koiraeläin
Niin kuin jokainen aamu, myös tämäkin alkoi sillä, että
Doriksen mieleen oli jälleen noussut ajatus siitä, ettei palvelusväki (lue:
isoisä, isoäiti, mamma ja minä) ollut herännyt taaskaan kuningatarta ennen,
joka on enempiä selittämättä neidin mielestä aivan pöyristyttävää.
Aamukiekaisu, aamu-uninen muminaurinakuoro ja TADAA! Koko talo – ainakin isovanhemmat
– ovat hereillä. Mikäli palvelusväki on
puutteellinen, katsoo Doris tehtäväkseen herättää viimeisimmätkin aamukukkujat,
tässä tapauksessa mamman ja minut.
Kun mamma oli saatu ylisöpöllä kurinalla, iloisilla
hännänheilutuksilla ja naaman nuolemisella hereille, oli minun vuoroni.
Aavistuksen teeskennellyn, kovaäänisen tömistyksen seurauksena Doris päätyi
hyppäämään sängyn reunaa vasten ja suorittamaan naamapesun (tässä vaiheessa
kiitän Dorista siitä, että säästyin tänäkin aamuna naamanpesuaineen
kulutukselta!).
Doriksella sikäli on
erikoinen, mutta varmasti mäyräkoiria enemmän ymmärtävien mielestä täysin tavallinen
tapa, että kun neiti on saanut koko talon hereille, se itse kömpii tyytyväisenä
takaisin koppaan, tai vastaavasti aurinkopilkkuun makoilemaan. Tänä aamuna
aurinkopilkku vei voiton! Mamman kanssa naureskeltiinkin, että aamupalaksi
tavallisen leivän sijaan olisimme voineet saada palan mäyräkoiraa, tai
vastaavasti mustaa makkaraa, niin ”ylikypsäksi” Doris aurinkopilkussaan paistui.
Mutta eihän neidin nautiskelua voi häiritä, kun näkee mäyräkoiran ilmeen sen
grillatessa itseään koko talon kuumimmassa kohdassa, tai jos vastaavasti ei
halua saada niskoilleen mäyräkoiran ikuista, katkeraa katsetta ja syyttävää
mulkoilua ;)
Klo 9:00 lähdimme mamman, mustan makkaran (jolla oli jalat!)
ja maalaistollo Moskun kanssa lenkille. Moskun kanssa on keskitytty nätisti
kävelemiseen. Mamma on päävastuussa isoisän kanssa koulutuksesta, josta on näin
– ainakin toistaiseksi – koirattomalle henkilölle myös hyötyä. Saan nimittäin aina näillä "koulutuslenkeillä" taluttaa Dorista! Hienosti
tuloksia onkin jo alkanut Moskun näkymään! Tai mitä sitä kieltämään, toisina päivinä
Mosku osaa olla… no, hankala. Ilmeisesti mamman hermot ovat kuitenkin kehittyneet
toisinaan kiukuttelevan drama queenin myötä.
Doris itse halusi tietenkin näyttää, kuinka hienosti se osasi
käyttäytyä. Yllättävää, että tappijalankin jalkoihin saatiin liikettä ja ytyä!
Doris ilmeisesti näki tilaisuutensa loistaa jälleen valokeilassa, tai sitten se
ajatteli, että minun tai mamman taskuihin olisi eksynyt ylimääräisiä herkkuja
hyväkäytöksisen siniverisen käytöstä kehumaan.
Joskus Dorista tuntui oikein hävettävän Moskun poukkoilu ja hölmö
käytös. Kun kotiin oli enää vaivaiset 100m Doriksen hermot pettivät täysin, ja
se heittäytyi asfaltille makaamaan (liekö vain kiukuttelua, vai näkikö Doris
sittenkin mahdollisuuden jatkaa aamuista grillaamistaan?). Dramaattiset
huokailut, ja tietynlaiset mulkoilut viittasivat kuitenkin siihen, ettei
mäyräkoiran tarpeisiin oltu (taaskaan) vastattu, eikä toiveita täytetty. Kotiin
kuitenkin päästiin kunnialla, ja Doriskin sai vihdoinkin sen kauan kaipaamansa
herkun, ja me hikiset kaksijalkaiset vettä!
Iltapäivän Doris makoilikin pesuhuoneessa, tai muussa
lämpimässä paikassa minun ja mamman hoitaessa omia projektejamme. Tietenkin
neiti nousi kolostaan aina kerjäämään kuullessaan lupaavaa rapinaa, tai
jääkaapin oven avautuessa. Illalla oli tarkoitus lähteä vielä käymään kaupassa
Doriksen ja mamman kanssa, mutta ilmeisesti se oli vielä niin loukkaantunut
edellisestä lenkistä, että katsoi parhaaksi tehdä pissat lähelle kotia, ja
kinnata sitten vastaan, ja ruveta pinkomaan kotiin päin. Ilmeisesti Doriksen
mielessä liikkui ajatus isoäidin lihapadoista, ja silmissä kiiluivat kyljykset
ja hanhenmaksapallerot. Kauppareissu hoidettiin sitten kahden kesken, ilman
nelijalkaisia, joka tuntui meistä kummastakin hieman hassulta.
Kaikkein suurin riemu kuitenkin repesi, kun pappa tuli
paikalle. Voi sitä hännän heilutuksen määrää! Lisää rapsuttajia, lisää
herkkujen kantajia ;) Loppuillan Doris onkin viettänyt rennosti, vaatien
välillä rapsutuksia ja huomiota kaksijalkaisilta.
Itse pidän siitä,
että Doriksen voi vain napata syliin, jossa se mieluusti makoilee ja välillä
pusuja antaen. Muutenkin neidin rapsuttelu, halailu ja pusuttelu kuuluvat
kaavaan, niitä ei voi koskaan olla antamatta liikaa. Johtuu varmaan siitä, että
olemme taas olleet jonkin aikaa Doriksen kanssa erossa toisistamme, tai sitten
vastaavasti siitä, ettei kotona ole karvaista kaveria pöyhötettävänä. Doris
kuitenkin paikkaa minun tämän hetkisen elämäni täydellisesti ja on iso osa sitä
<3
