Me lähdemme tästä elämästä,
emmekä kuitenkaan lähde.
Me elämme edelleen kaikessa,
mitä olemme tehneet.
Kaikki, mitä olemme ajatelleet ja sanoneet ja olleet,
jää elämään ja valaisemaan toisten tietä.
Me kuolemme,
emmekä kuitenkaan kuole,
vaan elämme niiden sydämissä,
jotka ovat rakastaneet meitä.
Voi ei, ei taas?
VastaaPoistaEi kai Doris? Mosku?
Oli kuka tahansa, lähetämme täältä tuhansia lämpöisiä ajatuksia sinne teille. *Halaus*
Eiei, ei ketään "uutta". Valokuvia selaillessa ikävä iski taas vain niin lujaa.
VastaaPoistaNo huh, mä jo peljästyin.
PoistaTää on varmaan siellä teilläkin sitä aikaa, että n. vuosi on kulunut noiden rakkaiden koirien poismenosta. Ikävä iskee ajoittain monta kertaa jälkeenpäin, ei sille mitään mahda, niin rakkaita ne olivat.
Itsekin mietin monta kertaa edellisiä koiriamme, sitä ensimmäistäkin, joka eli vain 1,5 -vuotiaaksi. Ajan pyörää ei kuitenkaan voi kääntää taaksepäin, vain eteenpäin on suunta sen. Itke vaan rauhassa ikäväsi pois ja olet sitten vahvempi ja jaksat taas touhuta Dorren kanssa.
(Onneksi meille kuitenkin jää nuo valokuvat muistoksi edesmenneistä.)
Välttelen Caron kuvien katselua, ettei tulisi tippa silmään. Tosin täytyy tunnustaa, että Caron tuhkat ovat vieläkin hautaamatta. Hautaan ne vasta sitten kun tiedän asuvani paikassa josta itse lähden jalat edellä. Että silleen...
VastaaPoistaKiitos molemmille kommenteista! :) Mä olen tällainen itkupilli.. Vieläkin itken ja suren ensimmäistä koiraani, jonka kuolemasta on reilut kymmenen vuotta aikaa. Mutta ei niitä vain unohda.. <3
VastaaPoista