Kun kaikki kääntyi päälaelleen...

(Tapahtunut 18.-19.6.2013. Toivon, että jaksatte lukea pitkän tekstin. Jakakaa tätä eteenpäin! Ei anneta tapauksen unohtua: näin ei saa käydä enää yhdellekään viattomalle eläimelle - tai ostajalle.)

18.6.2013 selasimme ystäväni kanssa netistä myyntikoiria. Huomasimme ilmoituksen parin kuukauden ikäisestä saksanpaimenkoiraneidistä. Jokin ilmoituksessa vain kolahti. Ystäväni soitti, ja he juttelivat myyjän kanssa pitkään. Myyjä kyseli, millaiseen paikkaan pentu pääsisi ja ystäväni kertoi niin hyvin kuin osasi englanniksi vain kertoa. Myyjä vaikutti innostuneelta, mutta sanoi, että oli muitakin kiinnostuneita. Toinen perhe olisi tulossa katsomaan pentua kuuden aikaan illalla. Kello oli silloin vasta vähän vaille kaksitoista päivällä, ja ystäväni sanoi, että lähtisimme heti tulemaan ja olisimme paikalla vajaan tunnin päästä.

Saavuimme myyjän luo. Puutalo, oma piha ja puutarha. Lasten leluja siellä täällä, hieman pitkäksi venähtänyt nurmikko. Takapihalta luoksemme saapui mies kummastunut ilme kasvoillaan. Ei kuulemma tiennyt, että olimme tulossa. Emme muka olleet sopineet tapaamista. Suostui kuitenkin näyttämään koiran meille.

Siellä se oli. Takapihalla auringonpaahteessa. Ilman vettä. Pitkän narun jatkona. Mies nappasi koiran mukaansa ja pyysi meitä sisälle. Siellä pentu sai ruokaa. Makkaraa ja muroja lautaselle. Vettä ei näkynyt vieläkään. Kun pentu oli syönyt, siirryimme kaikki olohuoneeseen. 

Ruuasta piristynyt pentu hyppi ja loikki sinne tänne, esitteli meille muutamia lelujaan ja haukkasi ohimennen kädestä - niin kuin pentukoirat tekevät terävillä naskaleillaan. Ystäväni sai verta vuotavia haavoja, mutta se ei haitannut. Pentu oli suloinen. Hieman reppana pitkine honteloine koipineen ja suurine kysyvine silmineen. 

Miehen mielestä pentu riehui liikaa. Se sidottiin lyhyellä narulla seinään kiinni. Ei vettä edelleenkään tarjolla. Mies selitti, että koira oli liian villi, ja että sitä pitäisi komentaa ihan kunnolla. Se pitäisi jättää rauhoittumaan. Loimme ystäväni kanssa tietäviä katseita. Ei tarvittu sanoja. Pentu oli saatava pois täältä - hinnalla millä hyvänsä.

Pyysimme saada nähdä koiran rokotustodistuksen. Saimme käteemme passin, josta selvisi, että koira oli tuontikoira. Passiin merkattu syntymäaika ei ollut se, minkä mies oli meille sanonut. Tarina alkoi rakoilla. Koira oli vasta parin kuukauden ikäinen. Silti se oli kuulemma ollut perheellä jo useamman viikon. Tässä ajassa perhe oli kyllästynyt koiran vilkkauteen ja jatkuvaan pureskeluun. Rokotukset näyttivät epämääräisiltä, tai oikeastaan tarkemmin sanottuna, niitä ei ollut. Kukaan muu ei ollut soittanut koirasta, vaikka mies oli puhunut muistakin kiinnostuneista ihmisistä.

Sitten alettiin keskustella hinnasta. Myyjä ei aikonut laskea sitä. Ystäväni sanoi maksavansa koirasta nyt puolet ja loput kuukauden kuluttua. Tekisimme kaupasta kunnon sopimukset. Mies suostui. Sanoi vielä, että olisi voinut pudottaa hintaa, mutta vaimo ei antaisi siihen lupaa. 

Näillä puheilla lähdimme nostamaan rahaa. Matkalla kävimme ostamassa koiralle vettä ja ruokaa ja soitimme eläinlääkärille. Toisimme sinne koiranpennun, jonka rokotuksissa oli jotain hämärää. Emme saaneet varsinaista aikaa, mutta eläinlääkäri lupasi tarkistaa passin jossain välissä. Siinä vaiheessa murehdin vielä koiran likaisia korvia ja surullisia silmiä.

Palasimme talolle. Koira oli edelleen sidottuna seinään. Hihna oli kiertynyt sen etutassujen ympärille niin, ettei se päässyt ylös. Mies halusi ottaa kuvia koirasta ja pienestä lapsestaan. Sanoi, että nyt oli hyvä hetki, kun koira ei päässyt hyppimään. Kuvat otettiin, mutta hihnaa ei irrotettu etutassuista. Sanoimme haluavamme koiran syliimme. 

Kauppakirjaa alettiin väsäämään. Vaimo oli ilmestynyt jostain paikalle. Kysyimme hinnasta, suostuisiko hän jonkinlaiseen alennukseen. Ei kuulemma, sillä mies oli sen ajat sitten päättänyt. Nainen tarjosi meille kynää ja paperia, voisimme kirjoittaa siihen tärkeimmät asiat kauppaa koskien. Vaadimme saada tehdä sopimuksen tietokoneella. Ajokortit kaivettiin esiin. Nainen ei muistanut, miten miehen nimi kirjoitetaan. 

Emme tienneet silloin, että se printattu paperinpalanen tilinumeroineen, päivämäärineen ja henkilötietoineen koituisi myöhemmin pelastukseksemme. Epäilyksistämme huolimatta se tuntui vielä silloin liioitellulta ja dramaattiselta. Kun paperit sitten oli allekirjoitettu, nainen kysyi, millaiseen kotiin koira pääsisi.

Koira kainalossamme kiipesimme autoon. Perhe ei hyvästellyt sitä mitenkään, ei toivottanut hyvää jatkoa. "Jumalan siunasta", olivat miehen viimeiset sanat.

Ennen eläinlääkärille menoa pissatimme ja juotimme pennun. Se joi, joi, joi aina vaan. Se nuoli vielä viimeiset pisaratkin. Sen jälkeen astelimme alakertaan eläinlääkärin luo. 

Odotustilassa pentu oli rauhaton. Se haukahteli, vinkui ja kiskoi joka paikkaan. Ulko-ovi aukesi ja viereemme istahti mies, jolla oli kissa kantokopassaan. Parantumaton sairaus, viimeinen matka. Niin mies kertoi. Siinä vaiheessa ajattelin, miten hullua elämä onkaan. Siinä, vierekkäin eläinlääkärin odotustilassa, kaksi nelijalkaista: toisen matka loppusuoralla, toisen vasta aluillaan. 

Voi miten väärässä olinkaan. Tässä vaiheessa emme vielä tienneet, että aivan kohta, seuraavan tunnin sisällä, kissa ja koira molemmat matkaisivat pois luotamme. Peräkanaa, kissa kivuttomasti ja arvokkaasti astellen, koiranpentu perässä honteloine koipineen ja suurine tassuineen hoippuen. 

Eläinlääkäri tuli vilkaisemaan passia. Nainen selasi sitä edestakaisin. Sivut olivat liian valkoisia. Liian tyhjiä. Hän pyysi meitä täyttämään esitietolomakkeen. Tässä saattaisi nyt kestää.

Kissa omistajineen pyydettiin sisään. Kurkkua kuristi.

Hetken päästä mies tuli takaisin. Kantokopasta pilkotti musta muovipussi. Kyyneleet virtasivat kaikkien poskilla. Toivotimme miehelle jaksamista ja voimia, hän taas meille onnea uuden perheenjäsenen kanssa. Ja sitä onnea olisimme todellakin tarvinneet. Puoli tuntia myöhemmin mekin nimittäin olisimme samassa tilanteessa, silmät itkusta turvonneina. Me vain emme saisi pienen koiran ruumista mukaamme. Me emme koskaan pääsisi hautaamaan sitä tai sanomaan edes kunnolla hyvästejä. Emme kertomaan, miten pahoillamme kaikesta olimme ja miten olisimme tehneet mitä tahansa muuta sen eteen, jos se vain olisi ollut mahdollista.

Miten lyhyessä ajassa eläimeen voikaan kiintyä. 

Meidät kutsuttiin sisään huoneeseen. Koiralla ei ollut rokotuksia. Ei ainuttakaan. Passissa olevat tarrat olivat peräisin punkkilääkkeestä. Entäs rabies-rokote, yritimme vielä. Epätoivo kuulsi läpi kummankin äänestä. Eläinlääkäri pyöritteli päätään. Silloin me molemmat tiesimme. Ei olisi vaihtoehtoja.

Rintaan sattui. Oli vaikea hengittää. Ja kaiken tämän kaaoksen keskellä nukkui pieni pehmeäturkkinen koiralapsi. Ensimmäistä kertaa koko päivänä se nukkui rauhallisesti ja luottavaisesti. Voi kumpa se saisi lähteä siitä, jatkaa vain uniaan. Kumpa sitä ei tarvitsisi enää herättää.

Eläinsuojeluvalvoja saapui. Kertoi faktoja, vastasi ymmärtäväisesti kysymyksiimme. Vierailimme Eviran sivuilla ja selvitimme asioita. Esiin nousi pelko mahdollisesta raivotautitartunnasta, sehän oli purrut naskaleillaan reikiä käsiimme. Olo oli turta. Nappasin sanoja sieltä täältä. Väärennetty passi. Liian nuori koira. Pentutehtailu. Ruumiin lähettäminen Eviralle tutkittavaksi. 

Kasa ruskeita pahvilaatikoita tuotiin huoneeseen. Mahtuisi varmasti tuohon pienimpään. 

Tuli aika saattaa pentu ikiuneen. Kaikki kävi niin äkkiä. Olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääntä ei tullut. Olisin halunnut vielä haudata kasvoni pennun pehmoiseen turkkiin ja kertoa sille, että nyt se pääsee parempaan paikkaan. Paikkaan, jossa sitä odottaa moni muu rakas koiruutemme. Ne kyllä pitäisivät pienestä huolen. Se ajatus auttoi edes vähän.

Itseään on niin helppo syyttää. Olisi pitänyt vierailla Eviran sivuilla ennen ostopäätöstä. Olisi pitänyt ymmärtää jotain siitä romaniankielisestä passista. Olisi pitänyt soittaa eläinsuojeluun heti, vaikka lopputulos olisi siltikin ollut sama.. 

Mutta silti.. Olisimmeko tehneet mitään toisin? Vaikka olimme tajunneet, että myyjissä ja koko jutussa oli jotain hämärää, emme silti halunneet jättää pentua sinne enää hetkeksikään. Vaikka epäilimme rokotuksia, otimme koiran silti mukaamme. Kuiskimme kauniita sanoja sen suuriin korviin ja lupasimme sille paremman elämän. Sen lupauksen me todella pidimme - tosin täysin eri tavalla, kuin mitä olimme ystäväni kanssa alunperin ajatelleet. Ei tullut koirapuistoreissuja, ei uimista meressä, ei koiraystäviä. Tuli vain ikiuni ja jäähyväiset. Ja pieni toivo sydämiin siitä, että se löytäisi rakkaat enkelikoiramme ja kertoisi niille terveisiä. 

Kiitos eläinlääkäreille, eläinsuojelulle ja poliiseille. Kiitos, että otitte tapauksemme omaksenne. Kuuntelitte, selititte ja ymmärsitte. Kiukkumme, vihamme ja suuren surumme. Kiitos.  

Lepää rauhassa, Sherie. 

(Koko tapauksen ajan saimme apua poliisilta ja eläinsuojelulta. Heidän neuvojensa ja kauppakirjamme ansiosta ystäväni sai rahansa takaisin - myös lopetusrahan. Sen suhteen ei ollut mitään epäselvyyksiä, ja asia on osaltamme loppuun käsitelty. Tärkeää kuitenkin oli, että kaikesta huolimatta veimme asian loppuun saakka: olimme heti yhteydessä viranomaisiin jne.

Kaiken jälkeen kysyimme myyjältä, miten koira oli tullut Suomeen. Autokyydillä kuulemma, monen maan kautta. Yhdelläkään rajalla ketään ei ollut kiinnostanut. Lisäksi he olivat muka soittaneet Suomen Tulliin, josta heidän mukaansa oli sanottu, ettei koira tarvitsisi rokotteita ja että kaikki olisi hyvin. Uskokoon ken haluaa.)